Syklinen ja ei-syklinen fotofosforylaatio
Suurin osa orgaanisista organismeista vaadituista orgaanisista materiaaleista syntyy fotosynteesin tuotteista. Fotosynteesiin liittyy valonergian muuntaminen energiaan, jota solu voi käyttää, erityisesti kemiallinen energia. Kasveissa ja levissä fotosynteesi tapahtuu kloroplastiin kutsutussa organellissa, joka sisältää ulomman kalvon, sisäkalvon ja täykoidimembraanin (https://en.wikipedia.org/wiki/Chloroplast).
Fotosynteesi voidaan jakaa kahteen pääosaan: (1) fotosynteettiset elektroninsiirtoreaktiot ("valoiset reaktiot") ja (2) hiilen kiinnitysreaktiot ("tummat reaktiot"). "Valo reaktioihin" liittyvät auringonvaloa energisoivat elektronit fotosynteettisessä pigmenttiklorofylliassa, jotka kulkevat sitten elektronikuljetusketjussa tiykoidikalvossa, mikä johtaa ATP: n ja NADPH: n muodostumiseen. "Tummilla reaktioilla" tarkoitetaan orgaanisten yhdisteiden tuottamista hiilidioksidista käyttäen "kevyitä reaktioita" tuottamat ATP: n ja NADPH: n, eikä niitä käsitellä tässä artikkelissa.
Fotosynteesiin liittyy kaksi valojärjestelmää (valokuvajärjestelmä I ja valokuvajärjestelmä II) valon energian hyödyntämiseksi elektronien avulla ATP: n ja NADPH: n tuottamiseksi, jota solu voi myöhemmin käyttää kemiallisena energiana orgaanisten yhdisteiden luomiseksi. Valokuvajärjestelmät ovat suuria proteiinikomplekseja, jotka ovat erikoistuneet keräämään valoenergiaa ja muuntamalla se kemialliseksi energiaksi. Valokuvajärjestelmät koostuvat kahdesta osasta: antennikompleksista ja valokemiallisesta reaktiokeskuksesta. Antennikompleksi on tärkeä valoenergian keräämisessä ja sen lähettämisestä valokemialliseen reaktiokeskukseen, joka sitten muuntaa energian hyödyllisiksi soluille.
Ensinnäkin valo herättää elektronin klorofylli-molekyylin sisällä antennikompleksissa. Tämä merkitsee valon fotonia, joka aiheuttaa elektronin siirtyvän suurempaan energiaan kiertoradalle. Kun klorofylli-molekyylin elektroni on innoissaan, se on epävakaa korkeammassa energiaborauksessa ja energia siirretään nopeasti yhdestä klorofylli-molekyylistä toiseen resonanssin energiansiirrolla, kunnes se saavuttaa klorofylli-molekyylit alueella, joka tunnetaan nimellä valokemiallinen reaktiokeskus. Tällöin innoissaan olevat elektronit siirretään elektronien akseptoreihin. Valoenergia aiheuttaa elektronien siirtymistä heikolta elektroneja luovuttajasta (jolla on voimakas affiniteetti elektronien suhteen) voimakkaaseen elektronidonoriin sen pelkistyneessä muodossa (jolla on suuri energiaelektroni). Tietyn organismin tai fotosysteemin käyttämät spesifiset elektronin luovuttajat voivat vaihdella, ja niitä käsitellään edelleen seuraavissa kuvioissa I ja II kasveissa.
Kasvissa fotosynteesi johtaa ATP: n ja NADPH: n tuottamiseen kaksivaiheisella prosessilla, jota kutsutaan nimellä ei-syklisen fotofosforylaation. Ei-syklisen fotofosforylaation ensimmäinen vaihe käsittää fotosysteemin II. Valokuvan II reaktiokeskuksessa olevista klorofyllien molekyyleistä aiheutuvat suurenergiset elektronit (valon energian aiheuttamat) siirretään kinonimolekyyleille (voimakkaat elektronin luovuttajat). Photosystem II käyttää vettä heikkona elektroneja luovuttajana korvaamaan elektronien puutteet, jotka aiheutuvat suurenergisten elektronien siirtymisestä klorofyllien molekyyleistä kinonimolekyyleihin. Tämä toteutetaan vedenkertaisella entsyymillä, joka mahdollistaa elektronien poistamisen vesimolekyyleistä korvaamaan klorofylli-molekyylistä siirretyt elektronit. Kun neljä elektronia poistetaan kahdesta H2O-molekyylistä (vastaa 4 fotonia), O2 vapautuu. Pienet kinonimolekyylit siirtävät sen jälkeen suuren energiaelektronit protonille (H +), joka tunnetaan sytokromina b 6 -f monimutkainen. Sytokromi b 6 -f kompleksiset pumput H +: stä tiakloidiseen tilaan, jolloin muodostuu pitoisuusgradientti tiakalidimembraanin yli.
Tämä protonikradientti ajaa sitten ATP-synteesiä entsyymillä ATP-syntaaseilla (kutsutaan myös F0F1-ATPaasiksi). ATP-syntaasi tarjoaa keinon H + -ioneille kulkea tiykoidimembraanin läpi alas niiden konsentraatiogradientilla. H + -ionien liikkuminen niiden pitoisuusgradientissa ajaa ATP: n muodostumista ADP: stä ja Pi: tä (epäorgaanista fosfaattia) ATP-syntaasin avulla.ATP-syntaasi löytyy bakteereista, arkeologiasta, kasveista, levistä ja eläinsoluista ja sillä on rooli sekä hengityksessä että fotosynteesissä (https://en.wikipedia.org/wiki/ATP_synthase).
Fotosysteemin II lopullinen elektroninsiirto on elektronien siirtyminen elektronien puutteelliseen klorofylli-molekyyliin fotosysteemin I reaktiokeskuksessa. Valokuvajärjestelmän reaktiokeskuk- sessa oleva klorofylli-molekyylin eksitoitu elektron (jonka valon energia aiheuttaa) on siirretty molekyyli, jota kutsutaan ferredoksiiniksi. Sieltä elektron siirtyy NADP +: een NADPH: n luomiseksi.
Ei-syklinen fotofosforylaatio tuottaa 1 molekyyli ATP: tä ja 1 molekyyli NADPH: ta elektroniparilla; hiili kiinnitys vaatii kuitenkin 1,5 molekyyliä ATP: tä NADPH: n molekyyliä kohden. Tämän ongelman ratkaisemiseksi ja tuottaa enemmän ATP-molekyylejä, jotkut kasvilajit käyttävät prosessia, jota kutsutaan nimellä syklinen fotofosforylaatio. Syklinen fotofosforylaatio koskee vain fotosysteemiä I, ei fotosysteemi II, eikä muodosta NADPH: a tai O2: ta. Syklisessä fosforylaatiossa fotosysteemin I suurenergiset elektronit siirretään sytokromiin b 6 -f monimutkaisia sen sijaan, että ne siirrettiin NADP + -järjestelmään. Elektronit menettävät energiaa, kun ne kulkeutuvat sytokromin läpi b 6 -f monimutkaisia takaisin fotosysteemin I ja H + klorofylliin pumpataan pitkin thakoidimembraania. Tämä lisää H +: n konsentraatiota tilakoiditilassa, joka ohjaa ATP: n tuottoa ATP-syntaaseilla.
Tietyn fotosynteesisolun yhteydessä tapahtuvan ei-syklisen tai syklisen fotofosforylaation tasoa säännellään solun tarpeiden perusteella. Tällä tavoin solu voi ohjata, kuinka paljon valoa energiaa muunnetaan tehon pienentämiseksi (NADPH: n polttoaineena) ja kuinka paljon muunnetaan suuritehoisiksi fosfaattisidoksiksi (ATP).
